Kello lyö kohta yksi. Työpöydälläni on kupillinen kylmää kahvia ja kaikkea turhaa. Parisänkyni, jossa nukun yksin, on täynnä ylimääräistä tavaraa; hiuslakkapurkkeja, lääkkeitä, sakset, meikkejä, vaatteita. Hintalappuja, myttääntynyt peitto ja ryppyisiä lakanoita. Minua ei huvita mennä siihen nukkumaan. Vaatekaapin ovi on auki, ja sieltä roikkuu paitojen hihoja kuin kuolleiden käsiä. Seinän vieressä oleva penkki on kuorrutettu vaatteilla. Niitä on tippunut lattiallekin. Minua ahdistaa.
Ikkuna on auki, kuulen kuinka puiden lehdet kuiskailevat tuulessa yöllisiä tarinoitaan. Välillä verhot heilahtaa tuulenpuuskasta. Radiossa soi hiljaa Neljän Ruusun 'sun täytyy mennä', ja minä tahdon pois täältä.
Takanani matto on vinossa, kirjahyllyn kaapit ja laatikostot on kiskottu auki. Kuin kaaos, kenties, mutta minä en huomaa enkä oikeastaan edes välitä. Mielessäni pyörivät hänen kasvonsa, ja mietin hänen motiivejaan. Miksi nyt, vuoden hiljaisuuden jälkeen ? Miksi minä ? Miksi hän ? Miksi taas ? Mutta hän ei vastaa eikä kuule. Miten voisikaan, kun ajatukseni ovat muille ikuinen salaisuus. Ehkä parempi niin.
Rannekoru pöydällä tuikkii lampun himmeässä valossa. Mietin itsekseni, mitä minussa on sellaista mistä muut saavat vain haaveilla
...enkä keksi yhtään mitään.
Lupaan itselleni, että syksyn saapuessa se kaikki tulee muuttumaan. Ja toivon, etten petä itseäni niin luvatessani.
I know the feeling.
VastaaPoistaJa siussa on kyllä asioita, joita moni haaveilis, oikeesti. Itekii keksin parissa sekunnissa jo neljä juttua :) ootappa vaan sitten ku mietin kunnolla...
Eikä ihmisen tarvitse edes olla niin erikoinen ja ihmeellinen, kyllä miulle ainakin riittää se että kelpaan edes muutamalle ihmiselle sellaisena mitä olen ja kyllä siekin kelpaat! Miulle ainakin :)
Ja ootappa vaan syksyyn, komeet pojat kuolaa vielä paidalles!;D